Kuin paita ja peppu - analysointia parisuhteesta


Sillon tällöin, säännöllisen epäsäännöllisesti, mieheni kanssa juttelemme suhteestamme. Asumme kahdestaan riittävän isossa omakotitalossa. Meillä on yhteinen harrastus, jota ei ilman toista osapuolta voi ylipäätänsä harrastaa ja joka vie suurimman osan vapaa-ajastamme. Nautimme kotona olosta, kiireettömästä menosta, siis yhdessäolosta kotona. Jos meitä pyydetään illanviettoon tuttavien luokse, emme sano sille menolle ei, vaan ilomielin riennämme muiden seuraan. Sentäs olemme eri työpaikoissa ja eri paikkakunnillakin töissä.

Joskus sitä miettii, että kun kuitenkin näinkin paljon viettää aikaa yhdessä toisen kanssa, ja viettää tyytyväisenä kotona aikaansa, mitä muut mahtaa ajatella, kun itsekin välillä ihmettelee, että miten me kestämme toisiamme. Eräs nainen kerran sanoi sivusta katsottuaan touhujamme harrastustohinoissa, että olisi kuulema kiva olla kärpäsenä katossa meillä kotona seuraamassa meidän eloa. Jaah. Siihen naureskellen tuumattiin me molemmat, että kyllä sulle kuule tylsää tulisi. 

Ai kui niin ?




Olemme olleet yhdessä 17 vuotta, joista 16 naimisissa. Tunnemme toisemme aika hyvin, ainakin niin paljon, mitä nyt toista voi kuvitella tuntevansa. Me viihdymme toistemme seurassa hyvin. Meillä on samanlainen ajatusmaailma suurimmaksi osaksi. Mikäli ollaan eri mieltä, emme siitä rupea tappelemaan sen suureemmin. Joissakin asioissa meillä on erilaiset katsantokannat ja motiivit, mutta yleensä niissä asioissa selvitään tavallamme. Meillä ei ole mitään ihmeempiä riitoja. Mahdolliset kinat koskevat yleensä todella turhanpäiväisiä asioita, kun ei muutakaan kinattavaa ole. Me emme riitele rahasta, me emme riitele kotitöistä, me emme taistele vallasta toisiimme nähden. Me kunnioitamme toisiamme, me annamme tarvittaessa toiselle omaa aikaa, omaa tilaa, me luotamme toisiimme, me tuemme toisiamme. Me halaamme päivittäin, me suukottelemme päivittäin, me koskettelemme ohimennen toisiamme päivittäin.

Kuulostaako tylsältä ? Tätä juuri tarkoitan, että voimme vaikuttaa todella tylsälle pariskunnalle. Tasaista menoa.

Välillä mietin, että minä taidan olla se tylsempi tyyppi. Se, joka passivoittaa meidät molemmat. Kunnes mieheni toteaa saman sanoen, että hän olisi se tylsä tyyppi, joka passivoittaa minutkin. Näin ei kuitenkaan varmaan ole. Olemme vain oloomme tyytyväisiä siihen, mitä meillä on. Tämä sopii meille. Ja silti ihmisten ilmoilla ollessamme kontaktoimme mielellämme ihmisten kanssa.

Viime viikolla töissä luin (pläräsin) YrittäjäsanomiaVastaan tuli artikkeli Huutokauppakeisarista, televisiostakin tutusta pariskunnasta, joka pitää huutokauppaa. Artikkelia mainostettiin lehden etusivulla Keisarin parisuhdevinkit-sloganilla.




Luin artikkelin läpi ja aukeamalla kiinnitti huomio erääseen huutokauppakeisarin sanomaan kunnioituksesta. Hän kuulema sanoo, että: "Kun oppii tuntemaan puolisonsa, osaa antaa tarvittaessa tilaa niin työssä kuin vapaallakin."







Niinpä. Tämä juttu sai minut analysointituulelle. He sentään ovat samassa työpaikassakin, yhdessä 24/7. Mietiskelin tätä sanomaa omaan parisuhteeseeni suhteutettuna. Television Ensitreffit alttarilla on ohjelma, jota seuraamme ja josta myös saa aihetta jutella omaa parisuhdetta tarkkaillen. Siitäkin saamme välillä kimmokkeen jutella mieheni kanssa meidän suhteestamme.

Monesti olen ihmetellyt, että kuinka voi parisuhde olla näinkin tasainen ja tyydyttävä, kuin mitä meillä on. En nyt sano, etteikö pariin kertaan ole ollut vaikeaa, mutta ne on meidän molempien mielestä ollut sellaisia asioita, joihin emme ole uskoneet, että liittomme/parisuhteemme kaatuisi. Ja tokihan meillä voisi olla hiukan "jännittävämpääkin", tämä elomme meidän, mutta itsestään meistähän se on kiinni.

Me myös puhumme asioita läpi. Välillä vähän nihkeämmin, välillä ihan jouhevastikin. Minä olen yleensä se, joka analysoi enemmän, itse asiassa aika paljonkin. Mietin asiat puhki ja poikki ja pinoon, haluan asiat käydä läpi niin, ettei jälkikäteen jää mitään epäselväksi. Että asiat on koluttu läpi, että sen voi jättää taakse, eikä siihen enää palata, ainakaan katkeruuden sävyttämänä. Tällä tyylillä haen sitä, että itselläni on mukava olla. Haluan kerralla sopia asiat. Ja niin on myös miehenikin. Mukavuudenhaluinen. Kun ei kuitenkaan ole sen ihmeempiä valittamisen aiheita ja kaikki sujuu. 

Tietysti se vaatii sen, että välittää toisesta. Yhä, vuosien jälkeenkin. Että  kipinä on säilynyt arjen tullessa parisuhteeseen. Ja se vaatii senkin, että sitä kipinää ei ole sammutettu lopullisesti millään epäluottamuslauseilla tai -teoilla. Että kunnioitus ja luottamus on säilynyt. Ja kun kerran jo tuntee toisen, on elänyt vuosia toisen kanssa, kyllähän jo pitäisi osata luottaa ja tukea syyllistämättä, ehdoitta. Uskaltaen antaa toisen olla oma itsensä. Hyväksyen toisen sellaisenaan. Samoin kuin itsekin voi olla oma itsensä parisuhteessa. Asettamatta sen enempää vaateita toiselle, miten olla tai kaltereita kahliakseen toista.

Suhteemme alkuajoista saakka olen tuntenut mieheni lähellä/sylissä olevani kotona. Olen saanut olla aivan oma itseni, niin hyvässä, kuin pahassa. Haluan mieheni olevan myös oma itsensä sellaisenaan, kuin on. Ei tarvitse näytellä mitään. Ei tarvitse esittää mitään. Ei tarvitse pönkittää tekemisiään, sanomisiaan, olemisiaan. Ei millään teoilla tai sanoilla. Ei tarvitse tuntea olevansa väheksytty tai alempiarvoinen, vaan tasa-arvoinen puolison kanssa. Ja nyt tarkoitan henkisellä tasolla, ei materialistista huttua, taloudellista arvoa tai palkkapussin suuruuteen verrattuna.

Niin. Raha on kuulema aika monen avioliiton/parisuhteen kriisipeikko. Kumma juttu, mutta meillä siitä ei ole koskaan riidelty. Oikeesti. Meillä on molemmilla omat tilit, joista ihan itse huolehdimme. Mun palkka on mun, mieheni palkka on hänen. Laskut maksetaan sovitusti ja jaetusti, omat menot hoidetaan omistamme. Joo, yksi kinoistamme syntyy kauppareisuilla. Kauppareissuilla yleensä kinataan siitä, kumpi saa maksaa ostokset. Tietysti miehelläni on suurempi palkka, mutta silti hän on sitä mieltä, että hän maksaa mielellään useammin kauppakulut. Hän on hyvin solidaarinen: hänen mielestään yhteiset menot, kuten vuokrat/vastikkeet, sähkö- ja vesilaskut, eli yleiskulut, maksetaan suhteutettuna palkkoihin. Ei siis tasapuolisesti fifty-fifty. Minä kuitenkin maksan niin paljon kaikesta yhteisistä menoista, kun vain pystyn. Enkä valita. Me aina sanommekin, että yhteisestä konkurssista se menee. Onhan meillä kuitenkin omat tilit, joissa pitääkin olla myös omaa rahaa. Edes taskurahojen verran. Että saa itselleen jotain kivaa pientä ostettua tarvittaessa. Raha ei saa olla parisuhteen mittari. Siitä olemme samaa mieltä mieheni kanssa.

Näin me porskuttelemme yhdessä. Kunnioittaen, luottaen ja rakastaen toisiamme. Me olemme meidän parisuhteen Keisarit.


*Että silleesti meillä. Miten teillä ?*


Kommentit







Follow

Yhteistyössä Mass.fi

Yhteistyössä Bonusway


Hanki lisää myyntiä tulospohjaisesti TradeTrackerin avulla !